Ei sanaakaan neulomisesta - juoksuraporttia pukkaa

Seuraa Vaarojen maratonin 15 km kisaraportti eikä sanaakaan neulomisesta.

Aamulla kotoa klo 8.25 lähtiessä oli pilvipoutaa ja n. 7 astetta. Kolilla oli kuitenkin tuulista, joten ajattelin jo, että oliko mun ohut juoksupaita + ohut juoksutakki liian kevyt yhdistelmä. Aurinko kuitenkin alkoi paistaa heti startin jälkeen, ja metsässä oli sen verran suojaista, että suurimman osan matkasta oli sopivasti päällä tai jopa liian kuuma. Lämpötila oli noin 10 astetta. Ja Ukko-Kolille palatessa vaatetus oli ihan sopiva, sillä rinteessä tuuli. Jalassa mulla oli vähän normaalia paksummat trikoot.

Tapasin ennen starttia erään kuopiolaisen nuoren naisen, joka oli juossut kuukausi sitten ekan maratoninsa. Hän sitten kysyi, että juostaisiinko samaa matkaa. Aika pian selvisi, että ei juosta, sillä tämä paineli menemään kuin aropupu. Koetin kuitenkin aloittaa melko reippaasti. Tasaisemmilla osuuksilla tavoitteena oli 7.00 min/km vauhti, sillä mäet tulisivat olemaan tuota hitaampia. Toiveena oli alle kahden tunnin aika.

Reitti lähti melko leveää hiekkapolkua, jossa kaksi mahtui juoksemaan rinnakkain. Ensin oli loiva ylämäki ja sitten vauhdikas alamäki. Kuopiolaisjuoksijan kanssa oltiin vaihdettu parhaat juoksuvinkit ennen lähtöä. Sikäläisessä juoksukoulussa oli neuvottu, että alamäet kannattaa mennä rullaten suht pitkällä askeleella ja antaa vauhdin nousta. Ihan hyvä vinkki tuota ekaa alamäkeä varten. Alamäen jälkeen ylitettiin pikkuinen pelto kapeaa polkua pitkin. Sen jälkeen tuli eka kunnon nousu. Tässä vaiheessa selvisi, ettei ylämäkiä voi välttämättä edes juosta. Mäessä oli isoja ihmispään kokoisia ja sitä suurempia kiviä ja puunjuuria. Lisäksi se oli aika mutainen. Eikun kävelyksi. Ylämäen jälkeen tuli sitten alamäki, joka oli myös kivinen ja mutainen. Eipä tarvinnut tuota rullaavaa askelta miettiä, kun piti keskittyä siihen, että askel sattuu suht tasaiseen kohtaan. Garminin mukaan tuossa alamäessä korkeus putosi 80 metrin verran.

Alamäen jälkeen tultiin sitten hiekkapohjaiselle maantielle ja reitin ainoalle juomapisteelle. Reidet olivat tässä vaiheessa aikamoisessa pumpissa, ja kieltämättä kävi mielessä, että toivottavasti tällaisiä ylämäki-alamäki-comboja ei ole kovin montaa tai huonosti käy. Mulla oli omat vedet mukana, ja tässä vaiheessa huomasin, ettei veden perkele oikein tule sitä letkua pitkin. Muutenkin juomareppu heilui enemmän kuin normaalisti, enkä saanut sitä kiristettyä riittävästi juoksun aikana. Piti pistää kävelyksi, jotta sain veden virtaamaan.

Reitti jatkui loivalla ylämäellä ja taisi siinä pieni alamäkikin olla ennen seuraavaa nousua. Noin 2 km päästä käännyttiin nurmipintaiselle metsätielle. Tämä osuus olisi ollut todella liukas, jos olisi ollut sateista. Joku tästä varoittelikin ennen starttia. Nyt se oli kuitenkin melko kuiva, ja siinä oli hyvä juosta. Tälle välille sattui pitkä alamäki, jossa pääsi harjoittelemaan sitä rullaavaa askelta.

Jossain kuuden kilsan kohdalla reidet vertyivät ja juoksu alkoi tuntua taas hyvältä. Tätä osuutta oli noin 2 km, sitten tultiin taas hiekkapintaiselle maantielle ja rantaan. Jee, olipa ihana nähdä Pielinen! Tuntui että nyt ollaan jo voiton puolella, vaikka matkaa oli vielä melkein puolet jäljellä. Hiekkatie oli loivasti mäkistä, ylämäissä kävelin reippaasti aina kun siltä tuntui. Tätä huvia kesti noin 1,5 km, jonka jälkeen lähdettiin metsäpolulle Ukko-Kolia kohti. Oujee. Kävellen ylös yhden hengen mentävää hyväkuntoista, sileää polkua. Noustiin yli 100 metriä jonnekin Ukko-Kolin rinteiden puoleenväliin, ylitettiin kaksi laskettelurinnettä ja mentiin kerran tuolihissin alta. Hienot näkymät järvelle muuten. Tai olisi ollut, jos sinne olisi ehtinyt katselemaan. Sitten alkoi taas juosten mentävä alamäki, tällä kertaa kohti Kolin satamaa. Alamäessä polku ei valitettavasti ollut samaa tasoa, vaan siinä oli taas niitä ihmispäänkokoisia kiviä ja puunjuuria.

Alamäen jälkeen tultiin pikaisesti maantielle, josta lähdettiin väliaikaportin kautta nousemaan Ukko-Kolille kohti Hotelli Kolin terassilla olevaa maalia. Mun väliaika oli muistaakseni 1:26 paikkeilla (virallisia väliaikoja ei vielä näy tulospalvelussa), ja aika pian selvisi, ettei vikassa kolmen kilsan pituisessa ja noin 200 m korkeassa nousussa tule omaan montaa sellaista kohtaa, jossa mun reisillä juostaisiin. Sykkeet huiteli siinä 175 paikkeilla koko ajan. Tässä vaiheessa vähän ihmettelin, että miksi mun gps näyttää about kilsan vähemmän kuin vaellusreitin opasteet. Ajattelin, että vaaran laella tehdään vielä kilsan ala-mäki-ylämäki-lenkki. Maali tuli sitten vähän yllättäen, tosin eipä mulla paukkuja olisi ollutkaan mihinkään ylämäki-loppukiriin, kun alkoi kauhistuttaa syke, joka oli tässä vaiheessa 180 kieppeillä. Tasaisella olisin ehkä voinut vähän pistää vielä juoksuksi. Tai vaikka tanssiksi.

Loppuaikani oli 1:54:27. Mittarin mukaan matka oli 13,7 km, tiedä sitten oliko se oikeasti noin paljon alle 15 km vai heittikö tuo mun mittari tuon verran. Garmin laski keskisykkeeksi 169 ja maksimisykkeeksi 189. Olen kyllä tosi tyytyväinen tuohon aikaan, sillä tuntui että kaikkeni annoin, enkä enempää olisi jaksanut. Kumman nopeasti sitten siitä palautui kuitenkin, kun sai murenta rinnan alle, ensin urheilujuomaa ja purkki Gainomaxia ja sitten osallistumismaksuun kuulunut keittolounas.

Mahdollista ensi vuotta ajatellen reisien lihaskunto näyttää olevan se heikoin lenkki, vaikka etukäteen pelkäsin miten nilkat kestää epätasaisen maaston. Aikalailla erilainen kokemus kuin puolimaraton asfaltilla, paljon raskaampi ja minusta hienompi, vaikka matka on lyhempi. Tapahtuma oli kaikin puolin mukava, järjestelyt sujuivat ja reitti oli hyvin merkitty. Suosittelen lämpimästi!